Olen työskennellyt medioissa parikymmentä vuotta, josta suurimman osan ajasta toimittajana.
Tiedän miltä tuntuu, kun puhelin soi yöllä ja joku ventovieras “haluaa jutella”, mutta aloittaakin aggressiivisen haukkumisvyöryn jutuista, joita en ole kirjoittanut.
Tiedän, miltä tuntuu saada tappouhkauksia siksi, että yritän tehdä työtään hyvin. Tiedän, miltä tuntuu lukea julkista tekstiä, jossa joku anonyymi kirjoittaja toivoo, että perheeni tapettaisiin (onneksi minulla ei ole lapsia). Tiedän, miltä tuntuu epätietoisuus syystä, miksi joku on jättänyt käynnistään merkin ovelleni. Tiedän, miltä tuntuu huomata, että viranomainen ei ymmärrä häirintäilmiötä riittävästi eikä siis ole tehtäviensä tasalla. Tiedän, millaista on laatia kirjeitä valtakunnansyyttäjälle, kun poliisi ei ole tutkinut häirintätapauksia kunnolla. Enkä osaa keksiä haukkumasanaa, jota minusta ei joku olisi jossakin vaiheessa käyttänyt. Olen kirjoittanut vuosien mittaan monta rikosilmoitusta vihapuheesta.
Joskus poliisi on onnistunut myös tavoittamaan anonyymin häiritsijän. Sen myötä olen saanut kerran mahdollisuuden kohdata sovittelussa kasvokkain miehen, joka toivoi keskustelupalstalla anonyymisti, että minun perheeni tapettaisiin puukolla Turun torille. Hän on tavallinen nuorehko suomalainen perheenisä, jolla on itsellään lapsia. Perheeni tappamista toivoneen miehen kohtaaminen on ollut yksi merkittävimmistä asioista, mitä minulle on tähän mennessä tapahtunut. Hän pyysi minulta tekoaan anteeksi ja sanoi kyynel silmäkulmassaan, että “Sami, jos joku olisi kirjoittanut minun perheestäni niin kuin minä kirjoitin sinun perheestäsi, minä olisin reagoinut ihan samalla tavalla kuin sinäkin.”