Saimme jo joulukuussa kansainvälisen ryhmämme kiinalaiselta kollegalta tietoa koronasta. Tuotantomme keskeytettiin ja siirryimme etätoimintaan, sopimuksia jatkettiin ja esityksille etsittiin uutta ajankohtaa. Työ ja kustannukset lisääntyvät. Valtiolta saamamme tuki estää kaatumisemme, vaikka ei kuluja katakaan.
Kotona työskentely ja sosiaalisen elämän puute antoivat aikaa väitöskirjani valmisteluun.
Koulu muutti kotiin. Perheen yhdessäolo tiivistyi ja kodin vastuut jaettiin uudella tavalla. Kaupassa käyntiä ja julkisilla liikkumista pyrittiin välttämään. Isovanhempiin pidettiin yhteyttä videon välityksellä. En ole ollut hirveän peloissani, en ole ajatellut, että elämä tähän loppuu. Olen kuitenkin havainnut ahdistusta ja vetäytymistä, jännityksiä tilanteissa, joissa ihmiset eivät oikein tiedä miten toimia. Myös perheen sisällä: Jos joku menee ulos, ei tiedä, mitä hän tuo sieltä kotiin.
Muutosten ja kriisien keskellä yhteisöllisyys kärsii. Ihmiset tarvitsevat toisiaan. Erillään myös luovuus kärsii. Eri ihmiset reagoivat eri tavoin, eri yhteiskunnat ovat hakeneet erilaisia ratkaisuja tilanteeseen. Haasteet ovat hyvä asia, mutta niiden ei pidä antaa muuttua ongelmiksi. Mitä tapahtuu pandemian jälkeen? Tulemmeko olemaan varovaisempia ja kuinka pitkään? Joka tapauksessa täytyy uskoa, että jokainen kriisi tuo myös jotain hyvää.